Yo - SYMPOSIUM

Puheenvuoro on pidetty Tiede ja sukupuoli-tapahtumassa 17.2.2010

Seppo Knuuttila, perinteentutkimuksen professori, Itä-Suomen yliopisto

MILLAISIA OVAT MIESVALTAISEN TUTKIMUKSEN YKSIPUOLISUUDET HUMANISTISISSA TIETEISSÄ?

(Tämä teksti on ko. tilaisuudessa (17.2. 2010) puhutuksi tarkoitettu versio, jossa esiin nostetut teemat eivät muodosta  yhtenäistä argumentaatiota;  ajattelin, että alustuksen pohjalta käytävässä keskustelussa pohdittaisiin, miten esiin tuomani tutkimushistorialliset aspektit artikuloituvat keskenään ja muodostavat aiheen kannalta uusia merkityskonstellaatioita – niin kuin sitten tapahtuikin. )

-
Agoran käytävällä,  naistutkimuksen ilmoitustaululla on pian vuoden ollut isohko lehtileike, jonka otsikko kuuluu: Naistutkimus ylittää sukupuolirajat.  Leike on Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta (7.5.2009).  Siinä kerrotaan muutaman tutkijan haastatteluin, mitä naistutkimus on ja mitä sille kuuluu. HS oli nimittäin pitkin kevättä antanut laajasti palstatilaa keskustelulle naistutkimuksen tilasta Suomen yliopistoissa; tieteen ja taiteen edustajista koskevalla raadilleen lehti esitti kysymyksen: Onko naistutkimus vakavasti otettavaa tiedettä?  Kysymykseen vastasi 71 tiede- ja taide-elämää ajan tasalla pitävää henkilöä.  Muutamaa lukuun ottamatta he vastasivat , että kyllä naistutkimus tiedettä on, mutta siinä on myös poikkeuksellisen paljon ideologista eli feminististä ei-tiedettä.

Miten sitten miesten harjoittaman tieteen kapea-alaisuus humanistisilla aloilla on käynyt ilmeiseksi, ja miten kertomukset miesten hallitsemasta tutkimusten maailmasta ovat kääntyneet itseään vastaan.  Otan näennäisen kepeäksi esimerkiksi kasnnarubnoustieteen professorin Väinö  Salmisen (1880-1947) kaskun August Ahlqvistista, ristiriitojen miehestä, jolle naisia tutkijoina ei ollut olemassakaan.

Lukukauden alkajaisluennon Ahlqvist aina aloitti kuulijakuntaa silmäillen: ”Hyvät herrat!” Mutta nyt tapahtui, että ensi kerran oli oppisaliin ilmestynyt nainen. Hän vilkaisi pari kertaa sinne päin, oi vaiti tavallista pitemmän tovin ja sanoi sitten: ”Hyvät herrat”,  käänsi sitten päänsä tuota naiskuulijaa kohti ja lisäsi: ”ja nainen!”   Kuului hiljaista hihitystä, mutta nainen ei enää ilmestynyt noille luennoille. Nykyään on suomen kielen opiskelijoista enemmistö naisylioppilaita. Kansanrunoudenlukijoista – sekin kuului silloin Ahlqvistin alaan – olen todennut runsaasti kolmen neljänneksen olevan naisia. (Vallattomilta vaellusvuosilta, 1946)

Ja kun myöhemmin kävi ilmi, että humanistisilla aloilla naisopiskelijoiden ja -tutkijoiden lukumäärät  edelleen kasvoivat, reviirejään puolustavien miesprofessoreiden mielestä tialnne saattoi olla kyseisten tieteiden alasmenon ja rappion oire. Olisi tietenkin tyhmää kuitata tämän tilaisuuden problematiikka  ikään kuin ohitetuksi sekä tyytyä vain ihmettelemään ja naureskelemaan menneisyyden miesvaltaisen tutkimuksen rajoituksia.

-
Luonnehdin puheenvuorossani  aluksi sellaista humanistisissa tieteissä vallalla ollutta paradigmaattista tiedonkäsitystä, joka on tuottanut positivistisen tieto-opin mukaista tutkimusta, siis sellaista, että  asetettuun kysymykseen on otaksuttu vain yksi oikea vastaus . Pohdin myös konstruktionistisen tutkimusparadigman voittokulkua ja kritiikkiä humanistisissa kulttuuritieteissä, ja esitän lopuksi arvioni siitä, mitä on saatu, savutettu ja ehkä menetettykin.

-
Objektiivisuuden ihanne ja harha?
Humanistisessakin kulttuurintutkimuksessa, meillä ns. kansallisissa tieteissä ajateltiin sata vuotta niin,  että tutkimuksella ei ikään  kuin olisi subjektiivista tekijää lainkaan. Tämä lähes kiistaton prinsiippi ilmeni vuosikymmenten ellei satojen ajan sellaisena käytäntönä, että yksikön ensimmäinen persoona puuttui tutkijoiden kielestä ja välineistöstä, koska ei ollut tieteellistesti korrektia esittää, että tutkimuksen tekijä, minä olisin ollut jotenkin osallinen tutkimustulosten muodostamiseen. Minä oli asetelman ulkopuolella, eikä hänen otaksuttu vaikuttavan tutkimustulokseen – tutkimuksen tekijä vain esitti ne.  Ja jos tulokset olivat päteviä, kuka tahansa voisi toistaa tutkimusprosessin ja tulla samoihin tuloksiin.

-
On helppo ymmärtää, ettei tällainen peli vedellyt kulttuurin tutkimuksen piirissä eikä se vedellyt myöskään oman alani eli perinteen- ja kansanrunouden tutkimuksessa, jossa oltiin tekemisissä sekä luovan mielen tuotteiden, ylisukupolvisten traditioiden sekä tulkinnallisten painotusten kanssa.

-
Tieteen objektiivisuuden vaatimus  heijastui aikanaan luonnollisesti myös siihen, mitä tutkittiin, mitä pidettiin tärkeänä ja mitä ei.  Esimerkiksi kansanrunoudentutkimuksessa epiikkaa ja lyriikkaa luonnehdittiin pitkään niin, että edellinen oli kertovaa ja jälkimmäinen tunteita ilmaisevaa, edellinen oli maskuliinista, miesten laulamaa, jälkimmäinen naisten.  Kansanrunoudentutkijat, jotka olivat paria poikkeusta lukuun ottamatta miehiä (Ks. Jouko Hautala: Suomalainen kansanrunoudentutkimus, 1954, jossa mainitaan tutkijana yksi ainut nainen, Elsa Enäjärvi-Haavio) , ajattelivat niin, että epiikasta oli mahdollista tehdä systemaattista , maantieteellis-historiallista runo- ja säeanalyysia, lyriikasta jälkimmäisestä ei.  Kanteletarta onkin sanottu osuvasti Kalevalan pikkusisareksi.

-
Perinteentutkimuksen ja tämän puheenvuoron näkökulmasta sellaisia merkittäviä teoksia, joissa haastetaan vanhoja tulkintoja sekä uusilla kysymyksen asetteluilla että uusien aineisto(konstellaatioiden) näkökulmista, ovat

mm. Aili Nenolan Miessydäminen nainen (1986) , Aili Nenolan ja Senni Timosen toimittama  artikkelikokoelma Louhen sanat, kirjoituksia kansanperinteen naisista (1990),  Sinikka Vakimon väitöskirja  Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä (2001), Tarja Kupiaisen väitöskirja  Kertovan kansanrunouden  nuori nainen ja nuori mies (2004) sekä Senni Timosen väitöskirja Minä, tila ,tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan (2004).  Viimeksi mainitusta tutkimuksesta voisi teemaamme liittyen mainita, että edellinen laaja monografiatutkimus kansanlyriikasta  oli Oskar Relanderin väitöskirja nimeltä Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa (1894); koska Relanderin tutkimus tuolloin poikkesi vallitsevista paradigmoista, sille oli vaikeata löytää sopivaa oppiainetta.  Lopulta työ hyväksyttiin ”kansanpsykologiseen suuntaukseen” kuuluvana. Sen jälkeen kuluikin sitten yli sata vuotta seuraavan kansanlyriikkaa koskevan väitöskirjan (Senni Timosen) hyväksymiseen.

Etnologiassa eli kansatieteessä tilanne oli hieman toisenlainen sikäli, että kansanelämän kuvauksissa ja tulkinnoissa ei yksinkertaisesti voitu jättää huomioon ottamatta naisten roolia työnjaollisessa maailmassa.  Kustaa Vilkunan ja Eino Mäkisen Isien työ –kirjassa (1943) näkyy erityisen selvästi, millaisena agraarisen Suomen  sukupuolittunut työnjako haluttiin esittää.

Naistutkimuksen konstruktionistinen luonne

Riitta Auvisen väitöstutkimus Nainen miesten maailmassa (1977) oli itselleni ensimmäinen kosketus sukupuolittuneen tutkimuskohteen uudenlaiseen problematiikkaan. Kiinnostava onkin katsoa, miten Aino Saarinen ja Riitta Jallinoja erillisissä kirja-arvioissaan Sosiologi-lehdessä (samassa numerossa 2/1977) arvioivat  Auvisen kirjaa yhteiskuntatieteellisesti puutteellisena esityksenä – naisnäkökulmaa ei tuolloin vielä mainittavasti positioitu.

Naistutkimuksen historiassa, sen vaiheissa 1960-luvulta 1990-luvulle on erotettu näkökulmia, joissa tutkimuksen painopiste on siirtynyt kompensatoriseksi sanotusta kurjuustutkimuksesta kontribuutiotutkimukseen, jossa fokus on ollut naisten itsenäisyydessä, omassa kulttuurissa ja niin sanotusti vahvuudessa (näitä piirteitä on kiinnostavasti näkyvissä Louhen sanoissa). Olennaista kuitenkin 1980-luvulla oli, että tutkimus suuntautui ennen tutkimattomille ja vähämerkityksisinä pidetyille alueille, ja että vanhoillekin aineistoille alettiin esitettää uusia kysymyksiä (vert. Aili Nenola: Mistä Mataleenan virsi vaikenee? tekksessa Miessydäminen nainen).

-

Ehkä vielä on syytä mainita ns. standpoint-tutkimuksen idea, jossa on katsottu, että tutkijan positio  ja näkökulma määrää sekä kysymyksen asettelun että tavoitteen – tämä oli leimallista nimenomaan feministiselle tutkimukselle ja siitä sitä erityisesti kritisoitiin.  Kritiikkiin (mm. relativismisyytökset) on ollut aihettakin, mutta toisaalta kysymys oli myös siitä, että tutkija perusteli näkökulmansa sekä itsensä positioimalla ja sitouttamalla antoi myös kritiikille aineksia (vrt. Kristiina Rolin kirjassa Tiede, tieto ja sukupuoli). Nykyään kulttuurintutkimuksessa lähdetään yleisesti  siitä, että objektiivisuus ei ole yksilön eikä tiedeyhteisön saavutus vaan dialoginen pyrkimys, johon kaikki osallistuvat. Kyllä tieteentekijän passiiviin kätkeytymisen aika on ollutta ja mennyttä.

-

Näitä kurjuus- ja vahvuustutkimuksia ei enää esitetä naistutkimuksen historian kausina, koska ne antavat liian yksinkertaisen kuvan siitä, mitä naistutkimuksen historiassa on tapahtunut  (Jaana Vuori teoksessa Käsikirja sukupuoleen) . Vahvuustutkimuksen viimeisiä vihantoja  (toivottavasti) voi lukea  vaikkapa perinteentutkijoiden Elore-lehdestä viime syksyltä (2/09 ks. http://www.elore.fi/ojs/uusin.html; 17.2. 10), siinä oleva artikkeli vedenneito-mytologian tutkimushistoriasta ja päätyy sellaiseen kummalliseen olettamukseen, että  naistutkijat ovat tulkinneet Vellamon vahvaksi naiseksi, mitä miestutkijat eivät ole lainkaan huomanneet.

Kaiken kaikkiaan keskustelu sukupuolten luonnollisuudesta ja konstruktioluonteesta on ollut naistutkimuksen tekemisen ja kritiikin polttoainetta jo kolmisenkymmentä vuotta – eikä kysymys ole vain mielipiteistä, vaan konstruktionismin ja ei-essentialismin epistemologiasta; torjuvasti naistutkimukseen suhtautuneet tahot ovat puolestaan nähneet siinä milloin merkitysanarkian milloin relativismin paluun oireita.

Tutkimus ja fiktiot

Viime vuosikymmenien lukuisat ihmistieteiden tutkimukselliset käänteet ovat olleet  humanistisillakin aloilla harrastetun kriisiretoriikan suotuisaa kasvualustaa. Erityisesti antropologian alalla on pidetty sen oman käänteen jälkeen 1970-luvulla pysyvää kriisiä alan tunnuksena ja identiteettinä. Tämän kriisin kummisetiä on ollut lukuisia henkilöitä, ja kun kriisistä on tullut kunnia-asia, lisää nimiä on ilmoittautunut eturiviin. Usein kriisin oireet on kiinnitetty Clifford Geertziin, joka saikin veret liikkeelle kirjoituskokoelmansa The Interpretation of Cultures teeseillä (1973). Useimmiten on toistettu sellaisia Geertzin teesejä kuin kulttuuri on läpeensä tulkinnallista, kulttuuri on julkista ja ihmisten välissä -pikemmin kuin heidän päässään tai mielessään, kulttuuria ei ole mahdollista esittää muuten kuin (subjektiivisina) tulkintoina, ja tulkinta on aina teko, joten kulttuuri on toiminnan tulos eli symbolien, merkkien ja  merkitysten systeemi. Sen sijaan harvemmin on rakentavassa ja pohtivassa tarkoituksessa lainattu Geertzin väittämää, jonka mukaan antrolopogiset kirjoitukset ovat  tulkintoja tulkinnoista ja sellaisina fiktioita. Geertz kyllä pehmentää asiaa kirjoittamalla, että hän ei tarkoita tässä yhteydessä väärää tai epätotta vaan pikemminkin tehtyä, mihin sanan latinankielinenkin (fingere = muuttaa, muotoilla) merkitys viittaa. Ehkä Geertz kuitenkin aavisti, mitä antropologian kutsumisesta fiktioksi saattoi seurata. Hän kyllä myönsi jo kättelyssä, että hänen näkemyksensä antropologian fiktiivisestä ja tulkitsevasta luonteesta ovat kiistattoman kiistanlalaisia.

-
Samana vuonna, jolloin Geertz esitti fiktio-teesinsä, amerikkalainen historiantutkija Hayden White julkaisi teoksensa Metahistory (1973), jossa hän kehitteli ajatusta historian narratiivisuudesta ja päätyi esittämään, että loppujen lopuksi historinkirjoitus ja -tutkimuskin ovat fiktioita siinä mielessä, että ne kertovat sellaisesta, mitä koskaan ei voida empiirisenä tavoittaa, sellaisesta mitä ei ole olemassa. Vaikka Geertz ja White perustelivat ajatuksensa tutkimuksesta fiktiona eri tavoin, ideat olivat saman suuntaisia ja niiden vastaanotto yhtä tyrmistynyttä tieteenalasta riippumatta.

-
Ehkä tyrmistyksen päällimmäisenä syynä oli fiktio-sanan artikulointi tieteelliseen tekstiin, mikä ilmeisesti synnytti otaksuman kulttuuritieteistä pseudotutkimuksena ja muuna epätieteellisenä askarteluna. Tietenkin voi pohtia sitä, miksi Geertz ja White käyttivät juuri termiä fiktio, koska pitihän heidän ymmärtää termin konnotaatiot. Mutta  termin valintaa merkittävämpää on, että puheet tutkimuksesta fiktiona eli tulkintoina sijoittuvat aikaan, jolloin periaatteessa kaikki ihmistieteet kääntyilivät levottomasti ja korjailivat asentojaan.  Kun myöhemmin kaikenlaisia kulttuuri-ilmiöitä alettiin luonnehtia fiktioksi ja toisella, että kulttuurintutkimuksenkin tavoitteena oli yhden totuuden tavoittelun sijasta kaikkien mahdollisten merkitysten konstruointi ja analysointi, sensaatio oli jo ohi. Sekä Geertz ja Whiten pitivät kiinni vielä seuraavillakin vuosikymmenillä siitä, että niin antroplogiset tulkinnat kuin historialliset narratiivit ovat tekijöidensä tekemiä ja siinä mielessä fiktioita. Tällainen konstruktivismi ei kuitenkaan kieltänyt kertomuksista ja tulkinnoista riippumattoman todellisuuden olemassaoloa.

-
Ajatus antropologiasta ja etnografiasta kulttuurisina tulkintoina oli jo 1980-luvulla järkeenkäypä ajatus, ja sen tavallaan se tuli hyväksytyksi James Cliffordin ja George E. Marcusin toimittaman kirjan Writing Culture. The Poetics and Politics of Ethnography (1986) myötä. Kun Clifford toisti kirjan johdannossa ajatuksen etnografiasta fiktiona eli tehtynä ja tulkittuna kuvauksena, ajatus ei tuntunut häiritsevän juuri ketään; pikemminkin nyökyteltiin, että näinhän se on, kaikki kirjoitettu on konstruoitua. Sittemmin olevan ja tulkitun eroa on järkeilty niin, että kaikki mikä on kulttuuria sanan laajassakin merkityksessä on konstruoitua ja kuuluu kulttuurintutkimuksen intressipiiriin. Sellaisen todellisuuden selittämiseen, joka ei ole konstruoitua, kulttuurintutkijan kompetenssi ei riitä. Vastaan tulevat luonnontieteet.

-
Tietenkään fiktion ja ei-fiktion raja ei ole kadonnut, se on aivan liian kiistanalainen ja produktiivinen hävitäkseen. Kun käänteitä tuottavat ja paikantavat keskustelut pääsivät kunnolla vauhtiin eli rintalinjat alkoivat hahmottua 1980-luvun kuluessa, fiktioksi sekä epätoden että rakennetun mielessä on luonnehdittu liki kaikkia tärkeinä pidettyja sosiaalisia tosiasioita kuten syntymää, kuolemaa, sukupuolta, tunteita, taidetta, menneisyyttä, tulevaisuutta jne. Tätä polkua seuraamalla päästään, jos halutaan, representaatioiden kriisin äärelle — ikäänkuin muistutuksena siitä, että mikään ei ole vain sitä miltä näyttää.

Antropologisen käänteen setämiehiin voidaan laskea myös Roy Wagner, jonka mukaan kulttuureja koskevat tutkimukset ja muut representaatiot ovat yhtä vähän suoria kohteen kuvauksia kuin maalaus siitä mitä se esittää. Jokainen kukkaketoa esittävä taideteos muistuttaa enemmän kaikkia toisia taideteoksia kuin kukkaketoa (Nelson Goodman on sanonut saman toisin). Wagnerin kirjan nimi oli aikanaan haastavasti The Invention of Culture (1975), ja siitäkin lähti osaltaan liikkeelle keskustelu, joka koski kulttuuristen ilmiöiden keksimisen ja osittain myös löytämisen “kulttuurihistoriaa”. MyösWagnerin tulkintojen keskiössä oli lyhyesti sanottuna merkitykset, jotka välittävät esityksen ja esitetyn suhdetta.

-
Uudelleen ja eri tavalla kysyminen
Ian Hacking on kymmenkunta vuotta sitten kiinnittänyt huomiota siihen, miten sosiaalisen konstruktionismin piirissä on pohdittu menneisyyden rekonstruointia sekä keksittyinä  että löydettyinä ilmiöinä. Hän viittaa kahteen samannimiseen kirjaan Inventig Women, joista toinen käsittelee naiskeksijöitä ja toinen sitä, miten luonnontieteissä on keksitty rooleja naisille (jälkimmäistä keksimistä muutamat sosiobiologit harrastavat vieläkin). Viime vuosikymmenen lopulla koko moderni maailma näytti keksityltä;  lukuisten “inventing something” -kirjojen tiheää julkaisemista Hacking kutsuu 1990-luvun alun keksintöorgioiksi, jotka “järjestettiin sellaisille ihmisille, joiden mielestä idea kansakunnasta tai alueesta X kaikkine fiktiivisine ja stereotyyppisine konnotaatioineen on melko väistämätön.”

-
Menneisyydestä avautuvaa nykyisyyden arviointia voidaan pohtia yhtäältä yhdenmukaistuvan ja toisaalta pirstoutuvan maailman hypoteeseina. Molemmilla näkemyksillä on kannattajansa. Globalisaation vahvistuessa kulttuuriset erot ja eronteot ovat lisääntyneet. Tässä ei sinänsä ole vielä mitään ihmeellistä tai paradoksia: Kulttuurisen käänteen yksi seuraus on ollut sen käsittäminen, että niin samanlaistumisten kuin erilaistumistenkin prosessit ovat samanaikaisia, rinnakkaisia.

-
Käännökset ja murrokset tarkoittavat myös sitä, että jotakin, ehkä vastikään tärkeänäkin pidettyä katoaa näköpiiristä. Vuosituhannen vaihtuessa alettiin yhteiskuntatieteellisen kulttuurintutkimuksen piirissä pohtia, mihin yhteiskunta, luokat ja pääoma ovat tutkimuksesta liudentuneet, ja mitä merkitysten loputon korostaminen ja jahtaaminen  voi tarkoittaa yhteiskunnan tukimuksen näkökulmasta. Siitähän seuraa tieto-opillinen kriisi, kun toiminta ja merkitys erotetaan toisistaan - niinkuin monet otaksuivat laajassa mitassa jo tapahtuneen. Informaatio- ja kommunikaatiotutkija Erkki Karvonen pelkisti asian kirjoittamalla, että kulttuurintutkimuksessa merkitykset ovat sosiaalisia käytäntöjä. Samaa mieltä oli Geertz kirjoittaessaan kolmekymmentä vuotta aiemmin, että kulttuuriset merkitykset ilmenevät ihmisten käyttäytymisessä, sosiaalisessa toiminnassa – eivätkä missään muualla. ”Kaikki” ovat olleet jo pitkään sitä mieltä, että sosiaaliset konstruktiot ovat kulttuurisia tosiasioita.

-
Jos tutkimusmaailman monet käänteet 1960-luvulta 1990-luvulle, ja ehkä vielä tällekin vuosikymmenelle ulottuen, ovat olleet todellisia ja vaikuttavia, kuten ajattelen, niin silloin ne ovat vaikuttaneet myös menneen uudelleen tulkintaan, joka on tuottanut uutta historiankirjoitusta, muun muassa kaikilta populaarikulttuurin aloilta. Toinen seuraus käänteistä on ollut paluu jo tutkittuihin aiheisiin. Halutaan tietää, mitä seuraa, kun kysytään toisin? Edes humanistisissa tieteissä ei nimittäin viime vuosisadan alkupuolella ollut sanottavasti tilaa monille tulkinnoille samanaikaisesti eikä kukaan tainnut kysyä, mitä siitä seuraa, jos ne johtolangat, joita seurataan, johtavatkin naisten kulttuuriin, ja mitä siitä seuraa, että johtolankojen tulkitsija ei olekaan tiedemies. Nyt me tiedämme asiasta jonkin verran, ja se minkä tiedämme on pääasiassa merkinnyt humanististen tieteiden rikastumista ja monipuolistumista kaikilla aloilla.

Edellä olevassa esityksessä kommentoitua naistutkimuksen kirjallisuutta:
Auvinen, Riitta 1977, Nainen miehen yhteiskunnassa: historiallinen, teoreettinen ja empiirinen tutkimus naisen asemasta. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 25, Helsinki.
Eskola, Katariina — Haavio-Mannila, Elina — Jallinoja, Riitta (toim.) 1979, Naisnäkökulmia. WSOY, Helsinki.
Rantalaiho, Liisa (toim.) 1986, Miesten tiede, naisten puuhat. Yhteiskuntatieteen kritiikkiä naisten työn näkökulmasta. Vastapaino, Tampere.
Koivunen, Anu — Liljeström, Marianne (toim.) 1996, Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen. Vastapaino, Tampere.
Gordon, Tuula — Komulainen, Katri — Lempiäinen Kirsti (toim.) 2002, Suomineitonen, hei! Kansallisuuden sukupuoli. Vastapaino, Tampere.
Husu, Liisa — Rolin, Kristiina(toim.) 2005, Tiede, tieto ja sukupuoli. Gaudeamus, Helsinki.
Saresma, Tuija — Rossi, Leena-Maija — Juvonen, Tuula (toim.) 2010, Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino, Tampere.
.. folkloristiikan alalta
Nenola, Aili 1986,  Miessydäminen nainen. Naisnäkökulmia kulttuuriin. Helsinki: SKS.
Nenola, Aili — Timonen, Senni (toim.) 1990,  Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. SKS, Helsinki
Vakimo, Sinikka 2001, Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä. SKS, Helsinki.
Timonen,  Senni 2004, Minä, tila ,tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. SKS, Helsinki.
Kupiainen, Tarja 2004,  Kertovan kansanrunouden  nuori nainen ja nuori mies. SKS, Helsinki.
..ynnä muutamia esitteleviä ja kiisteleviä tekstejä konstruktionismista
Burr, Vivien 1995, An Introduction to Social Constructionism. London: Routledge.
Hacking, Ian 2009 (1999), Mitä sosiaalinen konstruktionismi on?  Tampere: Vastapaino.
Lagerspetz, Olli 1999, Onko tietoisuus elimistön organisaatiotaso? Filosofinen n&n aikakauslehti 1/1999.
Pietilä, Kauko 2003, Mediumteoria yhteiskuntatieteellisenä teoriana. Tiedotustutkimus 4-5/2003.
Karvonen, Erkki 2003, Merkitystä ei saisi irrottaa toiminnasta. Tiedotustutkimus 4-5/2003.
Kortteinen, Matti 2005, Kulttuurintutkimuksen rajoista. Sosiologia 2005/2.
Alasuutari, Pertti 2006, Merkitys, toiminta ja rakenne sosiologiassa: kulttuurinen näkökulma. Sosiologia 2/2006.
Latour, Bruno 2003, The Promises of Constructivism.
http://www.bruno-latour.fr/articles/article/087.html
Roos, J.P. 2003, The Social Compositionism of What? Bruno Latour ja “uhanalainen” konstruktionismi. Ks. http://blogit.helsinki.fi/jproos/ post-10.htm